perjantai 19. kesäkuuta 2015

A year CAN change you!

17.6.2015 tuli tasan vuosi siitä, että palasin takaisin Suomeen vaihtovuoden jälkeen. Aika klisee, mut aika kulkee ihan hurjan nopeaan. Niin moni asia on muuttunut, mut silti pysynyt samana. Tuntuu, et vasta eilen olisin ollut vielä Amerikassa, mutta toisaalta tuntuu, et siitä on pieni ikuisuus. Olo on jotenkin haikee, mut samaan aikaan tosi onnellinen ja ilonen. Ristiriitasta?

Miten tää vuosi sit on muuttanut mua?
- Oon laihtunut jotakuinkin vähän reilu kymmenisen kiloa ja oon nyt suurin piirtein samoissa mitoissa kun ennen vaihtovuotta (ja minä niin vannoin ettei vaihtarikiloja tulis.. :D) Olo on semi hyvä ja kevyt!
- Tulevaisuuden suunnitelmat on muuttanut muotoaan ja heittänyt häränpyllyä, mut selkiytynyt myös aika paljon. Oon melkein (huom melkein) kuopannut ajatuksen lääketieteellisestä ja sen sijaan haaveet kohdistuu tällä hetkellä oikeustieteelliseen. Jännää miten unelmat muuttuu!
- Joutunut kohtaan aika paljon vastoinkäymisiä. Sairastumisia ihan lähipiirissä ja arjen muuttumista. On vaikee pala purra, kun joku sun läheisistä sairastuu tosi vakavasti ja arki on epävarmaa ja koko ajan eletään veitsen terällä, peläten pahinta ja toivoen parasta.. Henkisesti aika kuluttavaa, mutta takuuvarmasti kasvattavaa.
- Hurahtanut juoksuun ihan tosimeiningillä. Lenkit vaan pitenee ja penikat kuolee (no ei oikeesti) ja juoksusta on tullut todellinen arjesta selviytymiskeino. Mikään ei rauhota niin paljon kun pikku stressispurtti tai hermohölkkä! Ja niin, ilmottauduin tossa Tampereen puolimaratonillekin, et kai tää on jo vakavasti sitä juoksukärpäsen puremasta kärsimistä nauttimista?
- Oppinut olemaan kiitollinen. Ihmisistä mun ympärillä, omista kyvyistä, koulusta, kaupungista, siitä et kaikki on oikeastaan tosi hyvin. Ruokaa, vettä, katto pään päällä, haaveet jotka voi toteutua, kaks jalkaa joilla kävellä ja juosta, mahdollisuus kouluttautua, suu jolla hymyillä - kiitos länsimainen kulttuuri. Mahdollisuus tehdä hyvää joka päivä.
- Löytänyt uudestaan kirjoittamisen. Tää kyllä alko jo vaihtovuoden puolella, mut nyt oon enemmän tai vähemmän kirjoitellu niin pöytälaatikkoon piiloon tai sitten meidän koulun lehteen. Inspiraatio on tullu takasin, tai ehkä nyt on enemmän elämänkokemusta tai aiheita kirjoittaa. Ken tietää (Barbiekin ehkä jos Ken kerto heheheh)
- Kärsinyt mystisistä vatsavaivoista, oppinut kantamaan buranaa mukana minne ikinä meenkin ja arvostamaan sitä, ettei mahaan satu. En tiiä mistä kivut johtuu. lieneekö stressi syynä vai jotkut ruoka-aineet, mutta nyt osaan arvostaa niitä kertoja, kun mahaan ei satu.

Niin et yleensä aika hyvin pyyhkii. Nyt oon kesätöissä heinäkuun puoliväliin asti, mistä sit alkaa loma ylppäreihin luku, mut yritän samalla nauttia kesästä ja pienistä hetkistä. Nyt haluun vaan toivottaa teille kaikille hyvää juhannusta! Kaikille Suomeen nyt palaaville vaihtareille haluun toivottaa tsemppiä sopeutumiseen ja ens syksyn vaihtareille toivottaa oikein hyvää matkaa ja kasvattavaa kokemusta! Ootte kaikki ihania ja vahvoja ja kyllä elämä teitä opettaa. Onnea matkaan, ansaitsette kultaa!

Vasen vaihtovuodelta, oikea Kyprokselta kesäkuun ekalta viikolta :')

Kiitollinen näistä tytöistä mun ympärillä <3

Juoksuvauhtikin on kehittynyt! Vasemmalla viime kesältä, oikealla nyt ihan lähiajoilta!

Aina pitää muistaa hymyillä!

maanantai 18. toukokuuta 2015

Vaihtovuosi = taattu L ylppäreistä?

Kun lähdin vaihtoon, ajattelin, että jos ei mitään muuta käteen jää niin ainakin tulee se L sitten sieltä kirjoituksista. Että joten maagisesti englannin taitoni kohoaisivat ja voisin vain luistella kirjoituksiin ja tulla hypellen ulos lähes täysin pistein.

Ilmoittauduin syksyllä englannin kirjoituksiin ja pänttäsin koko pitkän talven ajan. Kävin englanninkurssit nopeampaa tahtia kuin normaalisti ja jouduin sen takia käymään myös iltalukiossa. Ostin englannin nettikurssin, kuuntelin englanninkielistä radiota, luin lehtiä ja kirjoja englanniksi ja tein aina läksyt. Valitsin kurssitarjottimelta englannin kertauskurssin ja luin kotona omatoimisesti kielioppia.

Sain E:n. 265 pistettä, YTL vielä laski alustavista.

Eihän se englanninkoe sitä katso, oletko hyvä puhumaan tai kuinka tulet toimeen englanniksi. Se suosii kirjaviisaita ja koe vaan vaikenee joka vuosi. En sano, etteikö ne ällän oppilaat olisi hyviä tai suorastaan loistavia englannissa, mutta tiedän yhden jos toisenkin englantia äidinkielenään puhuneen jääneen M:än tai jopa C:hen. Koulussani ollut amerikkalainen vaihtari oli osallistunut kokeeseen ja saanut C:n.

Vaihtovuosi kyllä kasvattaa englanninkielen taitoa joka osa-alueella, mutta ei välttämäti aivan hurjasti juuri YTL:n suosimia osa-alueita. Onko vaihtovuosi siis taattu L ylppäreistä? Ei ole, mutta kyllä se aina kannattaa ja kyllähän se munkin englannin taitoa kasvatti huimasti. Ja toki on niitä jotka vaihtovuoden avulla sen L:n sieltä kiskaisee ja oon tosi onnellinen heidän puolesta. :-)

Tänään tuli kevään ylioppilaskokeiden tulokset ja samaten tänään oli vika päivä ilmottautua syksyn tutkintoihin. Hyväksytyn kokeen saa kerran uusia ja siksi ilmoittauduinkin kemian ja biologian lisäksi uusimaan englannin. Olen kyllä tyytyväinen E:hen, mutta juttelin mun englanninopettajan kanssa ja hän mulle sit sanoi et jos oikeesti luen ja harrastan englantia ei se L ole mitenkään mahdoton. Koska tunnen itteni, niin tiiän, et mua ois jääny ihan sikana harmittaan, jos en ois yrittänyt kun mahdollisuus on. Joten kesästä on sit tulossa kemian ja biologian lisäksi melko enkkupainotteinen! Ja eihän siinä mitään häviä kun yrittää (paitsi rahaa ja aikaa..) mut eipähän tarvi jossitella etten yrittänyt. Lisäksi parempi arvosana jää voimaan, joten mun enkun kirjotusarvosanaksi tulee joko E tai L - ei hullummat vaihtoehdot!


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

112. Stories from my exchange year

Moikka,
kattelin tänään mun vaihtovuoden aikaisen koulun googletiliä ja löysin joitakin tarinoita, jotka oli kirjoittanut siis vaihtovuoden aikana. Mietin et voisin ne tänne julkaista, jos teitä vaan kiinnostaa? Ei niitä kovin montaa oo, mutta kuitenkin.

Tässä eka:

Shadow of her

I didn’t want to go in. I didn’t want to go see her because I knew what I would see would break my heart. It was raining outside, I could feel the drops falling on my neck. Wind was blowing and the colorful leaves made a spirals. Mom was front of me, hurrying to get in. “Hurry up Sara, you will get wet if you keep standing in the rain.”. She was hurrying even with this, this was just another duty for her, all her life was just duties. Running from another place to another, rushing through the life. That’s how society works nowadays. Faster is better. Cheaper is better. Everything has to be somehow useful, no weak spots or cries for help. No imperfection, no feelings, just usefulness and pretended happiness.

The building was a big square with large windows. When you went in you had to push a button so the alarm wouldn’t go off. There wasn’t many cars parked at the parking lot, and I bet our car was the only one for visiting here. The other cars were the employers and probably couple were from other side of the road, where was a popular church with Sunday service, and the parking lot was always full, so the late runners would park on this parking lot which remained empty from day to day, hoping somebody would stop and stay for a while.

We were here, but it didn’t mean we wanted to be. Honestly, I would rather have been anywhere else than here. At home I did say to my mom I didn’t want to go, but of course she made me to go. There was a reason I wanted to stay home. This wasn’t happy place. This was place for the forgotten people. People no one wanted to remember. People who used to be taxpayers and moms and dads and kids and workers and everything we expected them to be and where did they end up? Here, in the lonely hallways and sedative pills and dinner times and diapers and bells you can ring and if they have time they might come and see you. We just threw them away, saying “Nothing lasts forever”. This place was nasty and dark and more than anything it was sad, so sad I couldn’t handle it, so sad it made me sad and angry and afraid that someday I will end up place like this. End up being just like everybody else, one lonely soul in the ocean of life. Nothing I did in life would matter, everything would be erased by the time I would end up here.

Here, it didn’t matter if you were prince or beggar, rich or poor, if you owned the newest car or if you didn’t own car at all - this was totally different world. The rules were different. It didn’t matter who was the president or did the town fix the road nearby the library. All what mattered was what time you have therapy, if they have dessert today with supper, who was going to take your group outside today and what was on the daily announcements. Here, you have the rules and you have to follow the rules or cry and follow the rules. You have to wait somebody to take you to shower and serve your breakfast. You have to eat your dinner and you can’t get more before your plate is empty and if you don’t eat you won’t get go outside to sit in a row and sometimes if you are really lucky there might be some birds you can maybe feed. But only if you are lucky.

We were walking on the hallway where the walls were disgusting yellow, you know that kind of hospital yellow. Like they are trying to say that this is some kind of happy place with sunshine and sun flowers and yellow candy beans when it’s everything else so all the sudden the yellow just falls apart becoming ironic and sad and that kind of hospital yellow. There were people walking opposite direction, nurses with their uniforms and official name tags saying they rule here, nodding when their cross us, with that pitying look in their eyes, like they are here just because they work, they don’t have anyone important here, somehow they are the winners and we are the losers. Somehow, this was a race and we were far behind.

It was around dinnertime. We were walking past the dining area, which was a large room with gray walls. There were couple paintings on the walls, one with a lonely swan and another with a  landscape from Mississippi river. The tables where round and made of wood and painted light brown. I have to say they have tried to make it look nice and cozy but you cannot make it feel like home if it’s not. Because home is where heart is and these people’s hearts died a long time ago, they died when they first got here, they are ghosts from the past, living in the memories of times when they still mattered. They might be still alive but their souls are buried somewhere under the rainbow.  

People were sitting around the tables. I could smell the meatloaf and mashed potatoes and green beans and pee and the sweat of the nurses. Patients were all different, most of them were old but couple younger ones were there too. They all had that empty look on their eyes, the emptiness scared me. It was like nothing mattered for them anymore. I didn’t want to stare them but I couldn’t help myself. I was only a human, and sometimes humans do stupid things.

There was an old lady in the wheelchair on the left corner of the room. She was eating her supper, putting the fork up and down from her mouth to the plate and back. Half of the food didn’t make it because her hand was shaking so much. Her eyes were cloudy and filled with that scary emptiness. I wonder what was her story. Did she used to be a famous dancer? A passionate chemistry student? Young girl filled with dreams, some came true and some didn’t, but at the end it didn’t matter because when she became useless somebody put her here. At least I can hope that she lived her life like she wanted to so she has some memories to live in before death comes, not like an enemy but like an old friend.

A guy with crutches was standing against the wall. He seemed to be middle aged but I couldn’t tell for sure because his beard was overgrown covering a part of his face and chest. His body was sturdy and his clothes were kind of dirty, white t-shirt and grey sweatpants with coffee spots on them. There was crumbles of dinner rolls on his brown beard and if you looked carefully enough you could see some gray in it. His face was wrinkled and there was a scar from the bottom of his left cheek to the right corner of his eye. His eyes were closed and he was swinging himself quietly muttering something. It sounded like English but it could also be Spanish or any other language. It was clear that he wasn’t living in this world.  I wonder if he was in his memories, dancing with his lost love or something. I hoped he was in better place than here.

Next to me I could feel my mom getting tensed and she pulled her purse closer to herself. It almost seemed that she was afraid of that somebody would come and steal it. It was obvious she didn’t feel comfortable here. And I don’t blame her for that. This was the ugly truth of our society we were trying to hide so hard. Truth hurts, doesn’t it? When you are not used to see it you start to forget and pretend it never happened and it never existed and it’ll never be real and all the sudden it’s all over your face screaming and grinning and making you breathless so no wonder why you feel little uncomfortable.

We passed the dining room. The hallway seemed endless, but I knew she was in the last room. Even though it was dinner time, there was still patients on the hallways, wondering around with that empty look in their eyes. The doors were open, you could see inside the rooms and some of the patients, or I should say residents, ate their food alone only with the familiar voice of tv.

My mom stopped. We were at the end of the hallway and there was door not fully open but not closed either. There was a handwritten name tag taped on the door with bad handwriting saying “Resident: Amelie Smith”. My mom knocked the door and said hello with that pretended perky voice she uses when she tries her hardest to deny the truth. I took a deep breath and walked to the room.

The first thing you realize is how small the room actually is. On the right side of the room is bed with white sheets and one lonely red pillow. On the left side is tv and soft brownish armchair where my grandma was sitting with her supper on the table front of her. Tv was on, repeating some old talk show from 80s. The host’s voice stuck in my head, his laugh reminded me of old times when I was five and I used to stay front of tv with my dad and watch that same talk show and eat cheese and ham sandwiches and drink pop even though I wasn’t allowed drink it but my dad let me do it as long I didn’t tell mom.

And there she was, sitting on the chair, looking so small and breakable it hurted, it hurted so badly I actually felt my heart breaking into little pieces. I knew it would hurt but can you never really be prepared for that breathtaking moment? I had seen my grandma when she was alive, a little plump grandma with endless chocolate chip cookies and christmas dinners and aprons covered with flour and what I saw now was nothing like that. This old lady looked tired and sad and like she had lost something she cannot get back. Her white hair used to be curly and fluffy and she used to spend time on the morning to get it look good but now it was straight and I could see her scalp. Her eyes used to be so clear and smart and almost golden looked just sadly brown filled with tears. This woman was nothing like the grandma I used to know, she was like a shadow of her.

She tried to smile and she said food was okay and she’s having a great time and all the time I was just looking her and thinking she’s lying, she doesn’t want to be here, she wants out, she has to want, no one can be happy here. She cannot be enjoying this ugly life with schedule and meatloaf and uncomfortable chairs and lonely paintings on the wall. Days without any purpose. Days without anything. Days without anybody. Days just slipping by, everybody waiting for the end.

And then after half hour we left, we left her there and just walked out, said we would visit again soon but we are kind of busy right now, school and everything. We left her sitting on that chair, with smile on her face, smile that hided all the words never said and acts never made. All the mistakes and feelings and everything she once was and never will be again. All that was hided behind that smile and all we did was leaving her there, alone, with tv on repeating that stupid talk show from 80s.

She died after two weeks in a nursing home. My mom was shocked, surprised, she was saying it came so fast and unexpectedly. I wasn’t surprised, of course I wasn’t surprised. I knew she wouldn’t last long there. People die all the time. People are killed all the time.

Loneliness kills people.

Sadness kills people.

Leaving behind kills people.

Locking people inside kills people.

Losing life and feeling of living and feeling you mattered and you can do something useful kills people.

Being forgotten kills people.

Living in memories kills people.

Being shadows of themselves kills people.

Mitä tykkäsitte?

torstai 18. syyskuuta 2014

111.Kyselkää!

http://ask.fm/sofiaselkamaa

t. nolo *kädet silmillä* no ei kyselkääjos tulee jotain mieleen, esim vaihtovuodesta!:)

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

110. Returnee party

Moikka!
Tosiaan eilen pääsin taas muisteleen vähän vaihtarikuvioita, kun Up Education järjesti meille palanneille vaihtareille tälläsen juhlantapaisen kokoontumisen Ninan keittiöllä Härmälässä. Mulla ei ollut hajuakaan missä se oli mut onneks äiti heitti mut ja Sanskun sinne niin päästiin perille asti. Mulla oli eka suunnitelmissa et olisin ajanut ite mutta koska inssisetä ei päästänytkään mua läpi keskiviikkona (ajoin kuulemma liian varovaisesti risteysalueella et joopa joo taas:D) niin en päässytkään ite rattiin.

Juhlat alko sit siinä kolmelta ja oli ihan sika kiva nähdä kaikkia, joista osaa oli nähnyt viimeks orientaatiossa ennen vaihtovuotta. Ihan hullua, että meidän kaikkien vuosi oli jo ohi! Mut oli ihana pulista ihan kunnolla vaihtarijuttuja, ja sitä juttua kyllä riitti! Ihan alussa jakauduttiin viiteen eri ryhmään ja piti keskustella vaihtovuoden aikana tapahtuneista hassuista tilanteista ja sit näytellä ne. Meidä ryhmässä hassuin tai hölmöin oli ylivoimaisesti se, kun vaihtari oli ostanut tuoksukynttilän ja hostäiti oli luullu et hän tällä yrittää peittää pilvenpolttoaan.. En oikeesti kestä niin jenkkilää miettiä tollasta!

Sen jälkeen olikin sit yleistä pulinaa kunnes päästiin syömään ja oli ihan sika hyvää ruokaa! Hampurilaisia, pieniä kanankoipia, nachoja, ranskalaisia, uuniperunalohkoja, kaikkia jenkkikastikkeita ja salaattipöytä! Olin vielä ihan sika nälkänen koska kävin lenkillä ennen tätä juhlaa  en syöny sen jälkeen mitään koska "siellä on kuitenkin ruokaa". Siinä sit syötiin ja sit meille tuli puhuun amerikkalainen koomikko, joka oli asunut Suomessa 19-vuotta, se oli ihan hullun hauska. Nauroin ihan vedet silmissä siellä! Sen jälkeen meille kaikille jaettin diplomit ja Upin pipot.

Sit syötiinkin jo jälkiruokaa, oli cupcakeja ja lisäks sai kahvia tai teetä. Meillä oli myös loppuillasta livebändi, josta olin aluks et eikä ihan sika lame mut sit kun se alko soittaa loppuillasta Robinia niin sit me tytötkin sytyttiin eli oli se loppujen lopuks tosi hauska! Sit rupateltiinkin muitten vaihtareitten kaa ja sit ilta jo loppukin, aika meni ihan siivillä ja oli ihan hullun hauskaa!

Kaiken kaikkiaan oli ihan huippu ilta ja tuli taas kunnon matkakuume, et haluaa vaan ulkomaille  taas seikkailemaan., Mut onneks Saksan matka häämöttää jo neljän viikon päästä, en vois olla oikeesti innostuneempi siitä! Muutenkin tosi monella tuntu siellä olevan Saksalaisia kavereita ja tosi monelle oli joku tulossa kylää tai oli sit ite menossa moikkaa kavereita ympäri maailmaa.

Haluun vaan nähdä maailmaa niin paljon. Ehkä vielä joskus..


                                          

                                               



   

Mä ja mun cooli Up Education pipo!
                                                   

Mä ja mun rettarit, puolentoista vuoden ja monen kokemuksen jälkeen!
                      

                                                  

perjantai 5. syyskuuta 2014

109. Sillä matkalla kadotin itseni

Moikka,
vaikka tosiaan jaoinkin mun koulussa tekemän esseen jo toisenkin blogin puolelle, niin aattelin jakaa sen vielä tällekin puolelle. Kirjotettiin tosiaan lukion ekalla viikolla aineet viime kevään ylppäreiden aiheiden pohjalta, ja valitsin otsikoksi valmiiksi otsikoidun aiheen "Sillä matkalla kadotin itseni", joka ylläripylläri kertoo vaihtovuodesta.. Ei tässä muusta enää osakkaan puhua, hehe.. 

Pisteitä sain 50/60, ei ehkä ihan mun tavotteiden tasolla, mutta tästä on ihan hyvä lähteä! 


Sillä matkalla kadotin itseni
Ihmisen elämä on matka. Ihmisen elämä on uuden löytämistä matkan varrelta ja joskus myös kaiken vanhan, tutun ja turvallisen kadottamista. Jokaisen on lähdettävä matkaan - ei auta jäädä paikoilleen, kun kello kutsuu seikkailuun. Toisten matka on helppo ja aurinkoinen, kun taas toiset kulkevat öisten metsien ja kivikoiden kautta maaliin. Matkan tarkoitus on löytää itsensä, ja sen, kuka todella on - ja vaikka jokaisen matka on ihan ikioma, taivallamme sitä yksin yhdessä. Ihmisen elämä on seikkailu, ja joskus matka ja sen varrelta kerätyt ihmiset, kokemukset ja asiat ovat tärkeämpiä kuin itse määränpää.

Jokaisen on lähdettävä matkalle, se on selvä. Meillä ihmisellä on alkukantainen tarve löytää todellinen sisimpämme ja tarkoituksemme elämässämme. Varsinkin lukioaikana, jo pahimman murrosiän ohittaneena, on nuorella hyvää aikaa miettiä omaa identiteettiään, arvojaan ja tavoitteitaan. Meillä on enemmän mahdollisuuksia elämässään kuin millään aiemmalla sukupolvella, joten arvomaailmojen ja filosofioiden kirjo voi olla joskus häkellyttävä. Haluanko juuri minä olla vegaani vai sekasyöjä? Kannatanko minä Kokoomusta, Perussuomalaisia vai en kumpaakaan? Mikä minusta tulee isona? Kaikkien isojen ja pienten elämän kysymysten ääressä voi nuoresta tuntua eksyneeltä ja väärän vaihtoehdon valitseminen voi pelottaa. Harhaan astumista ei kuitenkaan tulisi pelätä, sillä eihän sitä kokeilematta tiedä, ja joskus tulee astua väärään suuntaan vain löytääkseen takaisin oikealle polulle.

Oman lusikkansa soppaan lisää meitä kaikkialla ympäröivä sosiaalinen media. Televisiot, tietokoneet ja lehdet kertovat meille joka suunnasta, mikä on nyt muodissa ja kuinka tulisi tehdä ja kuka pitäisi olla. Valtavirrasta poikkeavana olo on aina vaikeaa ja arvoistaan, ja identiteetistään epävarma nuori voi pelätä tulevansa tuomituksi ollessaan erilainen. Toisaalta, jos nuori on aina seurannut valtavirtaa, voi häntä pelottaa, mitä sen kaiken sosiaalisen painostuksen alta löytyy - kuka minä oikein olen?

Monesti omien arvojen ja identiteetin kyseenalaistaminen tulee ajankohtaiseksi suuren elämänmuutoksen yhteydessä, sen voin kertoa omasta kokemuksestani. Viime syksynä pakkasin koko elämäni yheen matkalaukkuun ja muutin vuodeksi Amerikan Iowaan tuntemattoman perheen luokse. Olin kyllä varautunut kulttuurinmuutokseen, erilaiseen ruokaan, kouluun ja ihmisiin - mutta en siihen, miten se muuttaisi personaani, arvojani ja uskomuksiani. Ihmiset kyllä varoittelivat ulkoisesta muutoksesta, mutta miksei kukaan kertonut, mitä pään sisällä tulisi tapahtumaan?

Ennen vaihtovuottani olin sataprosenttisen varma, että minusta tulisi lääkäri. Yhdeksänvuotiaasta asti julistin niin perheelle, ystäville kuin opettajilleni meneväni opiskelemaan lääkäriksi lukion jälkeen. Opinnoissani panostin luonnontieteellisiin aineisiin ja opettavat povasivat minulle loistavaa tulevaisuutta. Kaiken piti olla kristallinkirkasta, etukäteen suunniteltua ja minua varten tehtyä - kunnes eräänä aamuna heräsin siihen, etten ollutkaan enää varma, mitä halusin elämältäni ja tulevaisuudeltani. En ollut varma, halusinko lääkäriksi, mutta se ei ollut pahinta - lääkäri oli silti vaihtoehto - pahinta oli epävarmuus.

Näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan luonnollista, että heräsin huomaamaan sen. Olin kokonaan uudessa ympäristössä, eikä kukaan painostanut minua lääkäriksi tai edes tiennyt minun olevan hyvä luonnontieteellisissä aineissa. Kun sosiaaliset paineet poistetaan, on helppo huomata, mitä itse haluaa, tai mitä ei halua. Henkisesti raskainta oli kuitenkin herätä huomaamaan, etten tiennyt, mitä halusin. Olo on kumman turvaton, jos ei ole satamaa, mihin suunnata ja ankkuroitua aavalla merellä seilatessaan. Tuntui, etten enää tuntenut itseäni. Kuka oli tuo tyttö, jolla ei ollutkaan päämäärää. Kuka oli tuo Sofia, joka kyseenalaisti kaikki vanhat arvonsa. Kuka oli tuo tuo Sofia - olinko se minä?

Nyt kun katson taaksepäin, pidän vaihtovuotta ehdottomasti elämäni tähän mennessä parhaimpana vuotena. Helppo vuosi se ei ollut, mutta sen kaiken arvoinen. Jos elää väin yhdessä paikassa, jäävät ulkomaailma, sen ongelmat ja arvot usein huomaamatta. Matkustaminen avaa silmät, ja vaihtovuoteni jälkeen osaan katsoa niin maailmaa, Suomea kuin itseänikin uusin silmin. Kyllä, kadotin itseni ja ei, en ole vielä löytänyt kuka todella olen, mutta joskus matka todella on tärkeämpi kuin määränpää. Matkan varrella ole oppinut niin paljon itsestäni, olen oppinut uskaltamaan ja yrittämään, olen oppinut levittämään siipeni ja lentämään. Olen oppinut elämään epätäydellisenä - jos tämä ei ole tärkeää, niin mikä sitten?

Itsensä kadottaminen ei aina ole huono asia. Joskus se tarkoittaa, että löytää jotain parempaa tilale. Se tarkoittaa sen oppimista, mitä ei ole tai mitä ei halua olla. Joskus täytyy kadottaa itsensä vain löytääkseen minänsä uudelleen. Jos luopuu jostain, jotain tulee aina tilalle. Jokaisen pitäisi uskaltaa eksyä ja antaaelämän opettaa ja johdattaa, sillä kaikkea ei voi hallita. Itsensä löytäminen, kadottaminen ja uudelleen löytäminen eivät pääty koskaan  - se on elämän mittainen matka.

torstai 21. elokuuta 2014

108. Miten vaihtarius näkyy vaihtovuoden jälkeen?

Moikka,
ajattelin tulla tänne vielä kerran jotain vaihtarielämästä kertomaan. On se vaan vaikee päästää tästäkin blogista irti, koska sehän tarkottais, että tää kaikki ois virallisesti, peruuttamattomasti ja täydellisesti ohi. Ja ehkä mä en oo vielä siihen valmis, vaikka Suomessa oonkin jo ollut yli kaksi kuukautta. Vaikka kun kokonaisuutta katotaan, niin kyllä Suomi on mulle parempi paikka elää, sillä täällä saan olla vastuussa itsessäni, urheilla enemmän, syödä paremmin ja opiskella kunnolla, niin silti kaipaan välillä jenkkeihin. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että aamulla heräsin hirveään ikävään kohti jenkkien päätä. Ei sydän aina kuuntele järkeä.

No, miltä sitten näyttää vaihtarin elämä vaihtovuoden jälkeen? No, aika samalta kun kaikkien muidenkin. Koulussa ollaan joka päivä ja koulun jälkeen sitten salilla (mun uus syksyprojekti, koska oon joo käynyt ahkerasti lenkillä ja ennen vaihtovuotta kävin kyllä ahkerasti ryhmäliikunnassa, mutta sitten salilla ihan lihaskunnon tekeminen oli jäänyt vähän unholaan joten päätin ottaa härkää sarvista ja salin vaihdon kautta ja kavereiden avulla oon nyt viikon päivät käynyt ja I'm in love) ja sitten lisäksi autokoulu jonka loppu onneksi alkaa häämöttämään (teoriakoe läpi ja inssi varattu, enää tarvis päästä inssistä läpi..Terveisin kuski joka "kauniisti sanottuna ajaa kun laput silmillä" mut ehkä se tästä!) ja sit tietty kaveritkin vie aika paljon aikaa.

Monet varmaan miettii, et millasta se sit on palata takasin lukioon (tai amikseen) vuotta alemmalle luokalle- Rehellisesti sanottuna, aika kamalaa, mutta se kyllä helpottaa. Sitten kun osaa small talkin, on helppo tutustua uusiin ihmisiin. Ekat päivät oli aika tuskasia, mutta nyt kun alkaa oleen jo kaks kokonaista viikkoa takana, on helppo hymyillä. Uusia kavereita on tullut ja vanhat toki säilynyt. Vaihtarius yhdistää myös vuoden jälkeen, joten muille palanneille vaihtareille on helppo puhua. Kun hymyilee ja on avoin, niin kavereita kyllä saa.

Hymyn saa kans aina huulille, kun opettajat tulee morjestamaan ja kysymään, että millanen vuosi oli. Mun vanha ryhmänohjaajakin tuli mulle käytävällä jutteleman ja oli ihana huomata, että se kyllä muisti mut. Koulussa on ihana kerrankin OPISKELLA kunnolla ja päntät ja nauttia niistä haasteista. Katotaan kyllä sitten kuinka paljon nautin haasteista, kun ens jaksossa pyörähtää käyntiin kahdeksan kurssin jakso, joka tarkottaa sitä, että oon koululla joka päivä kahdeksasta neljään, paitsi perjantaisin pääsen jo puoli kolmelta.. Mutta on ihana olla takasin ja opiskella.

Englantia oon lähtemässä kirjottamaan nyt jo keväällä, kävin opon kanssa juttelemassa ja yhdessä järjesteliin mun kurssit, eli luen kolmessa ekassa jaksossa kurssit 4 ja 5 ja lisäks kutosen iltalukiossa sekä sitten enkku 7 ja abikurssin, että sitten oon valmis kirjottamaan keväällä. Jännittää jo, vaikka enkku onkin ihan hyvin lähtenyt käyntiin, tunneilla uskalta viitata ja kielioppi on helppo omaksua ja sanat ymmärtää melkein kaikki. Mun akilleen kantapää onkin artikkeleiden käyttö, joka takkus jo ennen vaihtovuottakin. Ne kun tuppaa välillä jäämään pois ja taas välillä tulemaan väliin johon niitä ei tarvita. Mut ihan luottavaisilla mielillä oon lähössä kirjottamaan sitäkin! Se kun taas on heti pois ens syksyn ja kevään abiurakoista, mutta kyllä sinnekin se ainaki viis ainetta jää. Välillä meinaa englannin tunnilla kääntyä aivot englanniksi, ja esim kappaletta suomentaessa mulla on vaikeuksia kun puhe tulee enkuks, suomen väliin tulee vaan so tai then tai apua nytkin tätä kirjottaessa kun kirjotti englannin kielisen sanan niin meinas koko kieli vaihtua enkuksi.. No, ehkä tää tästä:D

Meen kans ens viikolla parin muun rettarin kanssa kertomaan vaihtovuodesta tän vuoden ykkösille, siitäkin tulee varmaan tosi hauskaa. Samaten ilmottauduin mun luokalle tulevan italiaisen vaihtarin tälläseks alkupäivien tukioppilaaks, joka näyttää sille paikkoja ja kaikkea muuta kivaa! Elämä näyttää tällä hetkellä ihan kivalta, ja pian häämöttävä saksanmatkakin kutittelee jo mieltä, yks seikkailu lisää. Elämä on aika kivaa jos sen oikein oivaltaa!

Mut jos tohon otsikkoon vielä, niin vaihtovuosi näkyy mun arjessa edelleen hyvänä enkunkielen taitona, avoimuutena, sosiaalisuutena, oon kypsempi ja jaksan nyt taas yrittää (opiskelumotivaatio on tosi korkeella ainakin toistaseks!) ja just uskallan olla sellanen kun oon ja puhua vähän tuntemattomillekkin. Juttelin just salilla yhden naisen kanssa spinningissä ja osaan nauttia elämän pienistä jutuista. Osaan suhtautua elämään paremmin.

With love,
Sofia